Katse eteenpäin.

Blogissa on ollut aika hiljaista viimeiset kolme kuukautta. Touhuttu on kyllä monenlaista, mutta ei ole oikein ollut fiilistä kirjoitella. Inkan kuoleman jälkeen on mennyt vähän into kaikkeen, myöskin minulle niin tärkeään NOME-harrastukseen. On tuntunut, että väliäkö tuolla...

Mutta niin se kevät raastoi minut sieltä hällävälisuosta taas tähän koiraelämään kiinni. Inkaa on silti ihan joka päivä ikävä ja aika usein tulee sitä ikävää itkettyäkin. Eteenpäin silti mennään ja koitetaan tsempata, vaikka välillä vaikealta tuntuukin.

Koiraelämä starttasi vapun WT-kokeella (tietty ennen sitä piti vähän yrittää treenatakin, vaikka lumi itsepintaisesti pysyi maassa). Riepuhan näytti siellä närhen munat ja voitti koko roskan (siis ALO-luokan) hienoilla pisteillä. No ka, osaahan se jotain tuokin koira. WT:n jälkeen treenailtiin vähän lisää ja suurin odotuksin osallistuttiin omiin NOME-B -kokeisiin toukokuun lopulla. Takki auki lähdin AVO-luokka silmissä Riepun kanssa starttiin, mutta mahalaskuhan sieltä tuli. Riepu teki Rieput, eli ui lokille ja ui takaisin ilman lokkia. Pikkusen meinas nyppiä, kun koira osaa vaikka mitä, niin sitten koe kaatuu tuollaiseen joutavanpäiväiseen höpöhöpöön! Sitäpä tässä on sitten ihmetelty, Riepun höpöhöpö -ongelmaa. Treenattu on myös kovasti, että höpöhöpö -ongelmasta päästäisiin eroon. Nyt näyttää hyvältä, mutta asioiden todellinen laita paljastunee lauantain startissa.

Olen aika suorin sanankääntein kertonut Riepun olevan tyhmä. No, onhan se sitä, MUTTA on se jotain muutakin. Riepu on näyttänyt (ainakin treeneissä) itsestää sellaisen puolen, josta olen ylpeä. Riepussa palaa sama tuli, mikä paloi Inka-mammassa. Kun palaset loksahtavat kohdilleen, töitä tehdään täysillä ja suurella sydämellä. Eilen treeneissä Riepun tehdessä markkeerauksia, tuntui melkein, kun olisi katsellut Inkaa. Se vauhti, määrätietoisuus, into ja ilo.Olisipa hienoa, jos se tekemisen ilo olisi löytynyt Riepun kanssa jo tässä vaiheessa...

Onpa muuten suuri kiusaus verrata Riepua Inkaan (ja varmaan aika monesti tulen sitä tekemään)... Pitäisi vain muistaa, että Riepu on Riepu ja Inka oli Inka ja Riepustahan ei Inkaa tule tekemälläkään. Riepusta tulee maailman paras Riepu, ja sen kanssa aion seikkailla NOME-poluilla (toivottavasti) vielä pitkään. Täytynee hoitaa Riepun kanssa se homma loppuun, joka Inkan kanssa jäi kesken.

Niin, ja onhan meillä toki vielä myös Pinsku. Pinja on vanhentunut tosi nopeasti viimeisen kolmen kuukauden aikana. Liekö Inkan kuolema vaikuttanut vanhukseen. Pinja köpöttelee menossa mukana sen minkä jaksaa. Kaikista parhaiten Pinja viihtyy mummin ja papan luona maalla. Siellä Pinskulainen on kuin pennut konsanaan. Vauhtia löytyy ihan eri tavalla kuin täällä taajamassa ollessa. Mutta tosiasia on se, että olen alkanut tekemään jonkinlaista luopumista Pinjasta, ts. tiedostan, että yhteistä aikaa ei välttämättä ole enää hirveästi jäljellä, varsinkin nyt, kun tuo vanheneminen tapahtuu niin vauhdilla. Nyt mennään Pinjan kanssa päivä kerrallaan ja iloitaan näistä yhteisistä hetkistä (vaikka se vanhus osaa välillä olla NIIIIIIN raivostuttava ;)).

Että tämmöstä meillä. Katsotaampa lauantain jälkeen, onko Riepussa havaittavissa vielä sitä tulta ja tappuraa, vai nouseeko savu vain meikäläisen korvista ;) Peukuttaa saa :)

Lopuksi vielä kuvatärskäys meijän koirulaisista:

Riepun kanssa WT-kokeessa 1.5.2013

 

Kesäinen Riepu

Katos, saahan siitä Riepustakin nätin, kun osaa
oikeasta kuvakulmasta ottaa kuvan ;)

Väsähtänyt pikkukoira nukkuu risu kainalossa.

Kesäinen Pinja 

Pinja kaivaa monttua. Liekö Kiinaan menossa.

 

Pinsku se vaan osaa yhä poseerata.

Ilman Inkaa...

Reilu viikko on nyt mennyt ilman Inkaa. Jotakin tästä laumasta nyt puuttuu. Kerron teille nyt Inkan viimeisistä päivistä. Kai tämä on osa surutyötä. 

Inkan viimeinen viikonloppu meni itkiessä ja valokuvia ja videoita ottaen. Koko ajan päällä oli surun lisäksi ahdistus siitä tulevasta rankasta päätöksestä. Inka vaikutti jo viikonloppuna väsyneeltä, mutta en halunnut ajatella sen vielä olevan se lopullinen loppu. Ajattelin, että ehkäpä Inka on vain kovin väsynyt Oulun reissusta. En millään voinut hyväksyä, että minun reipas lenkki- ja treenikaveri yhtäkkiä olisikin todella sairas. Mutta väsynyt se oli. Todella väsynyt. Ulkona touhuilujen jälkeen piti vain nukkua, nukkua ja nukkua. Ja voi kuinka se hengittäminen oli vaikeaa...

Inka ja Riepu. Vielä vierekkäin.

Minua pelotti koko ajan, että Inkan tila romahtaa yhtäkkiä. Valvoin yöt, kyttäsin koiran vointia ja kuuntelin hengitystä. Inka rupesi juomaan viikonlopun aikana todella paljon. Jokainen vesikupilla käynti ja yskähdys raastoi minua entisestään. En yhä edelleenkään voi ymmärtää miten nopeasti Inkan tila huononi.

Tiesin, että Inkan aika meidän kanssamme on vähissä, mutta en osannut aavistaa, että se viimeinen päivä tulisi niin kovin pian. Maanantaina kun heräsin, Inka ei enää noussut minua vastaan. Häntäkään ei heilunut kun sitä jututin. Silloin tiesin, että nyt on se päivä, jolloin minun pitää olla vahva ja päästää irti. Tunne vahvistui ruokakupilla, kun aina niin reipas syömäri kakoi ruokansa kanssa saaden sen lopulta työllä ja vaivalla syödyksi. Inkan yleisilme oli hauras ja väsynyt. Minun reipas ja vahva Inkaliinani oli hiipumassa pois.

Tämä kuva kertoo paljon... Inka oli yleensä
aina ensimmäisenä ovella odottamassa, että pääsisi ulos.
Viimeisenä päivänään se ei enää jaksanut.

Antti tuli kotiin maanantaina jo aamupäivällä ja me kävimme vielä viimeisen kerran Inkan kanssa yhdessä lenkillä. Vietimme mahtavan puolituntisen joen jäällä. Siellä sitä on tullut koirien kanssa telmittyä kerran jos toisenkin. Tietysti otimme mukaan myös damin, koska pitihän Inkan saada vielä tehdä juttuja, joita se niin kovasti rakasti. Inka oli lenkillä kovin reipas ja noudotkin sujuivat vauhdilla, mutta jotain oli tapahtunut vain muutaman päivän aikana. Inka pisti joka välissä lenkillä maate, koska se ei jaksanut touhottaa menemään koko aikaa. Huonosta olostaan ja väsymyksestään huolimatta, Inka oli loppuun asti ihana Inkaliina omine inkaliinamaisine juttuineen. Minun kahdenkymmenen pisteen koira.

Viimeinen lähetys.

Viimeinen luovutus.

En voi millään käsittää, miten nopeasti kaikki sitten lopulta tapahtui... Torstaina vein Inkan lääkäriin ihan vain tarkastettavaksi ja sitten jo seuraavasta maanantaista tulikin yhtäkkiä meidän viimeinen yhteinen päivämme. 

Iltapäivällä 4.3. Inka nukkui rauhallisesti pois meidän omassa sängyssämme. Itkimme vuolaita kyyneliä Inkan turkkiin, kun elämä pikkuhiljaa hiipui siitä pois.

Tämä ikävä on hirveä. Milloin tämä helpottaa...

Äitin rakas.

Näin tähän tultiin

Viime syksynä ajattelin, että niin se jää Inkasta käyttövalio tulematta. Pelkäsin, että sen jalat eivät kestä ja silmätarkastuksessa löydetyn kaihin ajattelin haittaavan markkeeraamista ja iltalennolla oloa. Huolestuin, jos Inka ei reagoinut heti pilliin... Pian siltä menee kuulo... En ole näistä ääneen kauheasti puhunut, koska typeriä ajatuksia kertakaikkiaan. Mikäpä sille Inkalle nyt tulisi?! Hyväkuntoinen, rautainen työkoira! Olen käytännössä siis innolla odottanut koekauden alkua... Se olisi alkanut vappuna omissa WT-kokeissa ja jatkunut sitten Närpiössä, toivottavasti uimareissun merkeissä. Asiat kuitenkin kääntyivät hieman toiselle tolalle.

Tammikuun loppupuolella kotona istuskellessa huomasin, että Inka hengittää aika raskaasti ja on vähän vaisu. Ruoskin sitten itseäni, että olenpa paska äiti, kun en toista huomioi. Päätin, että nyt pitää touhuilla Inkan kanssa ja vaikka vähän paiskella damia tuossa pihalla Inarin päiväunien aikana. 

Jotkut treenitkin on tässä talven aikana tullut heitettyä. Ajattelin, että onpas Inkan kunto mennyt tässä minun äitiysloman aikana. Innolla se juoksi damille, mutta palautusvauhti ei ollut ollenkaan inkamaista. Viikko sitten viikonloppuna Lotan kanssa treenatessa pistimme sen oikein yhdessä merkille, mutta puhuimme, että äkkiä sen kyllä kevääksi sitten kuntoon saa, kun kerta pohjat on niin hyvät.

Jostain syystä tällä viikolla minulle tuli asiasta suurempi huoli... Minun oli PAKKO saada Inka lääkärille. Valvoin parina yönä tuntitolkulla ja kuuntelin Inkan hengitystä. Sitten sain torstaiksi ajan eläinlääkärille. 

Eläinlääkäri kuunteli sydäntä pitkään ja hartaasti. Sydänäänet olivat ihan OK, mutta jostain syystä äänet kuuluivat vähän vaimeasti. Hengitys vaikutti työläältä. Sais ohjeen hakeutua pikaisesti röntgenikuviin. Eläinlääkäri epäili, että kyseessä on kasvain tai nestettä sydänpussissa. Epäilyt eivät kuulostaneet hyvältä. Illalla huomasin myös, että Inkan silmät ovat tosi punaiset... Huolestuin entisestään.

Seuraavana päivänä epäilyt vahvistettiin ja vieläpä pahimmalla mahdollisella tavalla. Inkan sydämen ympärillä oli todella suuri kasvain. Niin. Mitäpä siihen lisäämään. Kasvain ahdistaa henkitorvea ja keuhkoja, jolloin hengittäminen on vaikeaa. Syöpä etenee todella nopeasti ja yhteistä aikaa ei enää ole paljoa. 

Alla on rtg-kuva Inkan rintakehästä. Yritin havainnollistaa karkeasti tilannetta. Eipä ihme, jos vähän hengitystä ahdistaa :(

Koko tänä aikana ainut merkki on ollut se raskas hengitys, eikä sekään ole huolestuttanut vasta kuin viime päivinä. Inka on lenkkeillyt reippaasti, syönyt hyvällä ruokahalulla, paininut Riepun kanssa, telminyt lumihangessa, hakenut dameja, noolannut suurella innolla jne. Mikään ei siis ole viitannut, että kaikki on aivan päin helvettiä!

Minä en tahdo tätä pystyä hyväksymään. Minä en vain vielä olisi kertakaikkiaan valmis Inkasta luopumaan.. Mutta nyt on vain pakko se tehdä. Tämä on VÄÄRIN!

Minä en voi käsittää, että jonkun noin ihanan olennon sisällä on jokin niin suuri paha...

Ja eihän tästä itkusta tule loppua :(

Aiomme nyt viettää Inkan kanssa laatuaikaa, kun se vielä voi kuitenkin aika hyvin. Olemme käyneet köpöttelylenkillä ja saipa Inka vähän noutaa damiakin. Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan tilanteen etenemistä. Kärsimystä emme aio Inkalle tuottaa. Raskas päätös on siis tehtävä mitä luultavammin aika pian. Siihen saakka mennään täysillä ja RAKKAUDELLA!

Koekausi 2012

Kulunut NOME-kausi on mennyt Inkan kanssa yli odotusten! Olemme saavuttaneen niin paljon, etten oikein usko sen edes olevan totta. Tämä oli nyt se meidän huippukausi! Harmi, että se KVA-titteli jäi saavuttamatta ja varsinkin, kun sitä niin meille moneen otteeseen tarjottiin. Täytyy korjata se puute sitten ensi vuonna.

Tässäpä meidän tulokset kootusti:

• NOME-B: Yhdeksän starttia ja yhdeksän tulosta!!
  1xVOI1
  4xVOI2
  4xVOI3
  
  
• NOWT:
  VOI1, sij. 2.
  VOI2, sij. 1.
  
  
• Muuta:
  NKM1
  Keski-Pohjanmaan kennelpiirin piirinmestari
  Goldenmestaruus 4. sija
  PM-joukkuepronssi
  Kultaistennoutajien WT-mestari

Olen enemmän kuin tyytyväinen! Kiitos Eippa & Camilla tästä uskomattoman hienosta koirasta ja kiitos treenikavereille ja muillekin kannustuksesta ja tsempistä. Ja kiitos yhä edelleen Paapu, kun kannustit meitä jatkamaan!

Homma siis jatkuu vielä ensi kaudella ja silloin toivottavasti myös Riepu ottaa osaa noiden pölynkerääjien hommaamiseen ;)

Koko perheen metsästys- ja koereissu

Päätimme aivan ykskaks, että pakataan viikonloppuna koirat autoon ja ajellaan Kuivaniemellä mökille. Tarkoitus oli metsästellä kanalintuja lauantai ja sunnuntaina käydä sitten puolestaan metsästämässä sitä puuttuvaa ykköstä Inkan kanssa Torniossa.

Lauantaipäivä sitten samoiltiin koko koiralauman kera Yli-Iissä teerien, metsojen, riekkojen ja pyiden perässä. Jonkin verran lintuja nähtiin, mutta saalista ei valitettavasti saatu. Reissu oli kuitenkin oikein mukava ja olihan se mahtava seurata Inkan työskentelyä. Pinja ei kauheasti enää hommiin vaivautunut ja Riepu ei tietysti tajunnut yhtään, mistä on kyse :D

Iltapäivällä heitettiin sitten saunaa lämmitellessä viimeistelevät treenit ja nautiskeltiin hienosta ilmasta ja maisemista. Ja illalla syötiin hyvin ja saunottiin. Ja kylläpä olikin sitten mukava mennä mahan viereen nukkumaan :)

Sunnuntaina ajeltiin sitten Tornioon. Vuorossa oli siis koekauden päättävä startti. Kovasti toivoin sitä ykköstä taas tulevaksi. Vaan niinhän siinä kävi, että toiveeksi se jäi. Inka heittäytyi vesiohjauksessa täysin korvattomaksi ja ymmärtämättömäksi. Ei auttanut itkut markkinoilla. Muuten koe meni sitten tietysti taas oikein mukavaksi. No, kotiin viemisinä VOI2. Voivoi. Ensi vuonna sitten. Toivottavasti.

Mutta eipä parane valittaa. Olihan meillä Inkan kanssa älyttömän hieno kausi. Olisihan se tietysti ollut hienoa lopettaa kausi ykköseen ja KVA-titteliin. Näin nyt kuitenkaan ei päässyt käymään. HÖH!

SM-NOME Hailuodossa

Enpä olisi kesällä 2011 uskonut, että Inkan kanssa SM-NOMEssa startataan. Vaan niin siinä vain sitte pääsi käymään. SM-finaalipaikan lisäksi havittelimme TAAS sitä viimeistä (eikäku kolmatta) ykköstä.

Meidän karsintastartti oli lauantaina. Arvonnassa kävi sillä tavalla hyvä tuuri, että pääsimme aikalailla alkupäässä starttaamaan. Sillä tavalla ei tarvinnut koko päivää kärvistellä. Hyvä niin.

Koepaikkana oli kaksi Hailuodon pikkujärveä. Koemaasto oli älyttömän hieno ja koe oli mukavasti suunniteltu ja toteutettu.

Kuva: Raija Gärding

 Koe alkoi lyhyehköllä maaohjauksella. Inka suoritti tehtävän melko mukavasti. Vähän piti ohjata, mutta riista saatiin talteen mielestäni aika nopeasti. Inka toimi tehtävässä aika tehokkaasti, se nimittäin toi kaksi varista kerrallaan :D Tuomariakin taisi vähän hymyilyttää ;)

Kuva: Barbro Fagerholm

Kuva: Barbro Fagerholm

Maaohjauksen jälkeen odoteltiin, että pari suorittaa saman tehtävän. Siinähän sitä jo hoksasikin, että ei kannata jännittää. Mukava tuomari, mukava pari ja yleisössä ihania ystäviä. Täytyy vaan tehdä parhaansa Inka-kullan kanssa.

Kuva: Barbro Fagerholm

Seuraavana oli vuorossa markkeeraus. Markkeeraus ei ollut mielestäni mitenkään erityisen haastava. Ihan perusmarkkeeraus (2-markk.) oli kyseessä. Maastokin oli ihan perus. Inka suoritti markkeerauksen tavalleen uskollisesti, eli erittäin hienosti. Minun tarvitsi vain odotella riistaa :)

Kuva: Barbro Fagerholm

Kuva: Barbro Fagerholm

Markkeerauksen jälkeen tehtiin sitten hakua. Haussa oli sekä maa- että vesialue. Inka haki ihan mukavasti, mutta vesialueelle lähteminen oli ehkä vähän nihkeää... Eli ei ihan parasta Inkaa, vaikka haku hienosti menikin.

Kuva: Raija Gärding

Kuva: Raija Gärding

Kuva: Raija Gärding

 Haun jälkeen homma jatkui uudella pikkujärvellä. Vähän ammuskelua ja sitten ohjausta. Ensin maalle, sitten veteen. Molemmissa ohjauksissa oli havaittavissa pientä kovakorvaisuutta ja varsinkin vesiohjauksessa piti säätää veteen menemisessä. Voi miten ärsyttävää! Siitä taas pieni miinus :(

Koe päättyi 1-markkeeraukseen, jonka Inka hoiti hienosti.

Kuva: Raija Gärding

Niin oli meidän SM-startti pulkassa. Itsellä oli pienen pienistä säädöistä huolimatta oikein hyvä olo. Me tehtiin NIIN parhaamme. Tuomarikin sitten huomautti juurikin siitä hausta ja ohjattavuudesta. Vähän kuitenkin jäi päiväksi jännittämään, että tuleeko sieltä se ykkönen vaiko oikein hyvä kakkonen.

Kuva: Barbro Fagerholm

 Sen verran täytyy vielä mainita, että olipa meillä mukava pari startissa. Kiitos vaan Tarulle loistavasta seurasta! :)

Ja niinhän siinä sitten kävi, että tulokseksi tuli VOI2. Ne pienet puutteet harmittavasti alensivat palkintosijaa :( Samalla finaalipaikka jäi haaveeksi. Voi pirkaleen pirkale. Pienestä oli kiinni. Mutta jokatapauksessa kokemus oli uskomattoman hieno ja Inka oli aivan MAHTAVA! Kyllä mulla on ihana ja TAITAVA koira!

Tarkoitus oli jäädä Hailuotoon vielä finaalia seuraamaan, kun Janne ja Brisse hienosti finaaliin tiensä selvittivät, mutta en sitten kertakaikkiaan jaksanut. Hirveä flunssa piinasi ja lähdin sunnuntaiaamuna kotimatkalle.

Saapa nähdä milloin seuraavan kerran pääsen SM-starttiin koiran kanssa. Ehkäpä sitten joskus Riepulaisen kanssa. Inkan kanssa tuskin enää mennään, vaikka tulokset kasaan saataisiinkin. Onneksi sain tuon kokemuksen Inkan kanssa kokea!

Goldenmestaruus 2012

Goldenmestaruudesta kisailtiin tänä vuonna Alavudella. Tälle vuodelle käyttöön otettiin myös uudet säännöt. Uudistetussa Goldenmestaruudessa lauantaina on normaali NOME-B –koe, jonka yhteydessä valitaan ALO-luokasta GoldenKisälli ja AVO- ja VOI-luokista valitaan 4-8 koiraa sunnuntain Goldenmestaruusfinaaliin.

Kokeeseen osallistui hieno määrä kultaisia. VOI-luokassakin taisi olla jopa 20 kultaista! Hienosti on määrä lisääntynyt, nimittäin muistelen, että vuonna 2006 Goldenmestaruuden VOI-luokassa taisi olla vain 5 kultaista…

Riepu ei tänä vuonna osallistunut lainkaan kisällitaistoon, mutta Inka lähti kisaamaan mestaruudesta. Karsintakoe alkoi 1-markkeerauksella, joka jätettiin muistiin. Sen jälkeen piti suorittaa pitkähkö ohjaus. Inka katsoi markkeerauksen mielestäni hyvin. Ohjausta vähän jännitin, kun ohjaussektorin oikealla puolella oli houkutteleva heinikko, johon olisi ollut kiva mennä metsästelemään. Otin varman päälle ja lähetin koiran sektorille, joka oli kauempana tuosta houkutusten heinikosta. Inka menikin ohjauksen sitten mielestäni oikein hyvin. Minun ei tarvinnut juurikaan kieltää tai ohjata, sain pääasiassa tukea koiraa riistalle saakka.

Ohjausriistan palautuksen jälkeen piti ottaa sitten ylös se muistiin jäänyt 1-markkeeraus. Mielestäni keskityin lähetykseen ja Inka näytti jopa muistavan markkeerauksen, mutta se paukkasi pari metriä väärin metsään, eikä saanut riistasta hajua. Niinpä se laajensi aivan väärin ja varis jäi saamatta ylös. Kyllä harmitti.

1-markkeerauksen jälkeen oli vuorossa 2-markkeeraus. Inka katsoi heitot hyvin ja nouti molemmat linnut. Ensiksi heitetty haetutti vähän, mutta koira oli kuitenkin koko ajan töissä ja kaivoi riistan ylös. Mielestäni suoritus oli hyvä.

Kokeen päätteeksi suoritettiin haku parin kanssa vuorotellen. Haussa oli 2 riistaa maalla ja 3 vesialueella. Inka teki ihan OK haun, mutta ei tarpeeksi kattanut vesialuetta. Siitä tuli tuomarilta noottia. Inka sai riistoja ylös 4/5.

Loppukritiikistä päättelin tuloksen olevan VOI3. Ja niinhän se olikin. Kun tulokset julkaistiin, ajattelin siinä, että ei VOI3:lla mihinkään finaaliin päästä. Yllätykseni olikin suuri, kun meidän starttinumero sanottiin kahdeksan finalistin joukossa. Niin sitä sitten täytyi alkaa valmistautumaan tulevan aamun finaalikoitosta varten.

Sunnuntaiaamu alkoi tuomarin puheenvuorolla ja samalla arvottiin starttinumerot. Meille pätkähti numero viisi ja olimme siis starttivuorossa kolmannessa parissa. Vähän oli perhosia mahassa odotuspaikalla ja mitä lähemmäs startti tuli, sitä enemmän ne perhoset lepattelivat.

Ensimmäisenä finaalitehtävänä oli ohjaus. Ohjausmatka ei sinänsä ollut pitkä, mutta oman hankaluutensa tehtävään toi se, että ohjaus suoritettiin parin kanssa yhtä aikaa. Minä olin paniikissa ja niinpä Inka otti häiriötä minun paniikkitilasta sekä toisesta ohjaajasta ja koirasta. Meinasi mennä ns. munilleen koko tehtävä. Jouduin lähettämään Inkaa useampaan otteeseen, kun se ei kerta kaikkiaan suostunut etenemään vaan palasi aina takaisin. No, rauhoitin tilanteen ja niinhän se homma sitten lähti etenemään. Inka teki ohjauksen loppujen lopuksi todella hienosti. Yleisössä harmiteltiin, kun Inka ei mennyt heti ekalla lähetyksellä niinkuin lopulta meni. Se olisi kuulemma ollut yksi hienoimmista ohjauksista alkutehtävässä. Vähän harmittaa, mutta eipä sille nyt enää mitään voi.

Finaalin 1. ohjaustehtävän riista jo plakkarissa. Inka tsekkailee kaverin suoritusta.

Ohjauksen jälkeen oli vuorossa 3-markkeeraus. Ensin tuli 2-markkeeraus linjaan, jonka jälkeen venemies siirtyi ja heitti vielä yhden. Tämän jälkeen koira sai noutaa linnut valitsemassaan järjestyksessä. Inka suoritti tehtävän taas hyvin. Kaikista heitoista oli hyvä mielikuva. Viimeisellä linnulla Inka teki jonkun pienen mutkan, mutta ei se kyllä suoritusta mielestäni heikentänyt millään tavalla.

1. lintu 3-markkeerauksesta tallessa.

Näiden tehtävien jälkeen karsittiin kahdeksasta finalistista puolet pois, joten neljä jatkoi vielä lopputehtäviin. Iloinen yllätys oli se, että Inka oli noiden neljän joukossa, jotka pääsivät taistelemaan Goldenmestaruudesta loppuun saakka. Paljon oli kuitenkin kirittävää sen ensimmäisen ohjaustehtävän jäljiltä.

Viimeiset tehtävät alkamassa.

Finaalin viimeisinä tehtävinä olivat aika kinkkinen ohjaus (tämän toki sai suorittaa tällä kertaa yksin) ja neljän koiran yhtä aikaa suoritettava haku. Lähdin ohjaustehtävään vähän ihmeissäni, kun tehtävä tuntui todella hankalalta. Oli häiriöriistoja joka paikka täynnä ja kohteeseen piti ohjata vielä mutkan kautta. Ajattelin, että tuskinpa tästä selvitään. 

Tuomari kertoo missä ohjausriista on ja mihin koiraa ei ehkä kannata päästää...

"MENE!"

Olihan siinä vähän vääntämistä, mutta niin se vaan Inka suoritti tehtävän ja tavi saatiin talteen. Meinasi lähteä jalat alta, kun Inka tuli saaresta näkyviin tavi suussa. Ja kylläpä se hymyilytti, kun tavi oli kourassa. Mission impossible ei ollutkaan niin impossible.

 

Tavi tuli ohjauksesta :)

Jokseenkin tyytyväinen ohjaaja :)

Lopuksi oli sitten vuorossa se monsterihaku. Riistaa alueella oli yli 30 kpl ja neljä koiraa laitettiin yhtä aikaa hommiin. Aluksi Inkalla oli mielestäni vaikeuksia ymmärtää jutun juonta, mutta kun hommaan pääsi käsiksi, Inka alkoikin hakemaan omaan tuttuun inkamaiseen tyyliin. Riistoja nousi alueelta mukavasti ylös ja hakutyötä oli ilo katsella. Hakuosio oli pitkä ja puuduttava. Inka väsähti ihan täysin lopussa ja viimeisen reissun jälkeen se pistikin maate, kun pääsi hommista pois. Kaikkemme annettiin, sekä minä että Inka.

Kolme koiraa samoilla huudeilla.

Inka ja Rose hommissa. Toinen tulee ja toinen menee.

Inka näyttää jos vähän siltä, että vieläkö on pakko mennä...

Nauratti kuitenkin, vaikka rankkaa olikin.

Urakka suoritettu. Enää jäljellä palkintojenjako.

Hyvä haku ei riittänyt kirimään alkupäivän etumatkaa kiinni ja sijoituimme neljänneksi. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen Inkaan ja miksei myös itseeni. Finaali oli kaiken kaikkiaan hieno kokemus ja olen tyytyväinen, että saimme kisata ihan loppuun saakka. Kiitos mahtavasta finaaliseurasta upeille kilpakumppaneille ja kiitos mahtavalle yleisölle kannustuksesta.

Viikonloppu oli oikein hieno ja mestaruus huipentui arvoiseensa finaaliin. Ensi vuonna sitten revanssi!

Tokihan tässä nyt vielä on hommia edessä. Ensi viikonloppuna on SM-NOME! Sieltä me Inkan kanssa lähdemme hakemaan hyvää tulosta karsinnasta. SM-kokeessa täytyy onnistua todella hyvin, että finaalipaikka lohkeaa. Katsotaan miten meidän käy!


(Kuvat (c) Johanna Koskiahde)