Viime syksynä ajattelin, että niin se jää Inkasta käyttövalio tulematta. Pelkäsin, että sen jalat eivät kestä ja silmätarkastuksessa löydetyn kaihin ajattelin haittaavan markkeeraamista ja iltalennolla oloa. Huolestuin, jos Inka ei reagoinut heti pilliin... Pian siltä menee kuulo... En ole näistä ääneen kauheasti puhunut, koska typeriä ajatuksia kertakaikkiaan. Mikäpä sille Inkalle nyt tulisi?! Hyväkuntoinen, rautainen työkoira! Olen käytännössä siis innolla odottanut koekauden alkua... Se olisi alkanut vappuna omissa WT-kokeissa ja jatkunut sitten Närpiössä, toivottavasti uimareissun merkeissä. Asiat kuitenkin kääntyivät hieman toiselle tolalle.
Tammikuun loppupuolella kotona istuskellessa huomasin, että Inka hengittää aika raskaasti ja on vähän vaisu. Ruoskin sitten itseäni, että olenpa paska äiti, kun en toista huomioi. Päätin, että nyt pitää touhuilla Inkan kanssa ja vaikka vähän paiskella damia tuossa pihalla Inarin päiväunien aikana.
Jotkut treenitkin on tässä talven aikana tullut heitettyä. Ajattelin, että onpas Inkan kunto mennyt tässä minun äitiysloman aikana. Innolla se juoksi damille, mutta palautusvauhti ei ollut ollenkaan inkamaista. Viikko sitten viikonloppuna Lotan kanssa treenatessa pistimme sen oikein yhdessä merkille, mutta puhuimme, että äkkiä sen kyllä kevääksi sitten kuntoon saa, kun kerta pohjat on niin hyvät.
Jostain syystä tällä viikolla minulle tuli asiasta suurempi huoli... Minun oli PAKKO saada Inka lääkärille. Valvoin parina yönä tuntitolkulla ja kuuntelin Inkan hengitystä. Sitten sain torstaiksi ajan eläinlääkärille.
Eläinlääkäri kuunteli sydäntä pitkään ja hartaasti. Sydänäänet olivat ihan OK, mutta jostain syystä äänet kuuluivat vähän vaimeasti. Hengitys vaikutti työläältä. Sais ohjeen hakeutua pikaisesti röntgenikuviin. Eläinlääkäri epäili, että kyseessä on kasvain tai nestettä sydänpussissa. Epäilyt eivät kuulostaneet hyvältä. Illalla huomasin myös, että Inkan silmät ovat tosi punaiset... Huolestuin entisestään.
Seuraavana päivänä epäilyt vahvistettiin ja vieläpä pahimmalla mahdollisella tavalla. Inkan sydämen ympärillä oli todella suuri kasvain. Niin. Mitäpä siihen lisäämään. Kasvain ahdistaa henkitorvea ja keuhkoja, jolloin hengittäminen on vaikeaa. Syöpä etenee todella nopeasti ja yhteistä aikaa ei enää ole paljoa.
Alla on rtg-kuva Inkan rintakehästä. Yritin havainnollistaa karkeasti tilannetta. Eipä ihme, jos vähän hengitystä ahdistaa :(
Koko tänä aikana ainut merkki on ollut se raskas hengitys, eikä sekään ole huolestuttanut vasta kuin viime päivinä. Inka on lenkkeillyt reippaasti, syönyt hyvällä ruokahalulla, paininut Riepun kanssa, telminyt lumihangessa, hakenut dameja, noolannut suurella innolla jne. Mikään ei siis ole viitannut, että kaikki on aivan päin helvettiä!
Minä en tahdo tätä pystyä hyväksymään. Minä en vain vielä olisi kertakaikkiaan valmis Inkasta luopumaan.. Mutta nyt on vain pakko se tehdä. Tämä on VÄÄRIN!
Minä en voi käsittää, että jonkun noin ihanan olennon sisällä on jokin niin suuri paha...
Ja eihän tästä itkusta tule loppua :(
Aiomme nyt viettää Inkan kanssa laatuaikaa, kun se vielä voi kuitenkin aika hyvin. Olemme käyneet köpöttelylenkillä ja saipa Inka vähän noutaa damiakin. Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan tilanteen etenemistä. Kärsimystä emme aio Inkalle tuottaa. Raskas päätös on siis tehtävä mitä luultavammin aika pian. Siihen saakka mennään täysillä ja RAKKAUDELLA!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti