keskiviikko 12. kesäkuuta 2013

Katse eteenpäin.

Blogissa on ollut aika hiljaista viimeiset kolme kuukautta. Touhuttu on kyllä monenlaista, mutta ei ole oikein ollut fiilistä kirjoitella. Inkan kuoleman jälkeen on mennyt vähän into kaikkeen, myöskin minulle niin tärkeään NOME-harrastukseen. On tuntunut, että väliäkö tuolla...

Mutta niin se kevät raastoi minut sieltä hällävälisuosta taas tähän koiraelämään kiinni. Inkaa on silti ihan joka päivä ikävä ja aika usein tulee sitä ikävää itkettyäkin. Eteenpäin silti mennään ja koitetaan tsempata, vaikka välillä vaikealta tuntuukin.

Koiraelämä starttasi vapun WT-kokeella (tietty ennen sitä piti vähän yrittää treenatakin, vaikka lumi itsepintaisesti pysyi maassa). Riepuhan näytti siellä närhen munat ja voitti koko roskan (siis ALO-luokan) hienoilla pisteillä. No ka, osaahan se jotain tuokin koira. WT:n jälkeen treenailtiin vähän lisää ja suurin odotuksin osallistuttiin omiin NOME-B -kokeisiin toukokuun lopulla. Takki auki lähdin AVO-luokka silmissä Riepun kanssa starttiin, mutta mahalaskuhan sieltä tuli. Riepu teki Rieput, eli ui lokille ja ui takaisin ilman lokkia. Pikkusen meinas nyppiä, kun koira osaa vaikka mitä, niin sitten koe kaatuu tuollaiseen joutavanpäiväiseen höpöhöpöön! Sitäpä tässä on sitten ihmetelty, Riepun höpöhöpö -ongelmaa. Treenattu on myös kovasti, että höpöhöpö -ongelmasta päästäisiin eroon. Nyt näyttää hyvältä, mutta asioiden todellinen laita paljastunee lauantain startissa.

Olen aika suorin sanankääntein kertonut Riepun olevan tyhmä. No, onhan se sitä, MUTTA on se jotain muutakin. Riepu on näyttänyt (ainakin treeneissä) itsestää sellaisen puolen, josta olen ylpeä. Riepussa palaa sama tuli, mikä paloi Inka-mammassa. Kun palaset loksahtavat kohdilleen, töitä tehdään täysillä ja suurella sydämellä. Eilen treeneissä Riepun tehdessä markkeerauksia, tuntui melkein, kun olisi katsellut Inkaa. Se vauhti, määrätietoisuus, into ja ilo.Olisipa hienoa, jos se tekemisen ilo olisi löytynyt Riepun kanssa jo tässä vaiheessa...

Onpa muuten suuri kiusaus verrata Riepua Inkaan (ja varmaan aika monesti tulen sitä tekemään)... Pitäisi vain muistaa, että Riepu on Riepu ja Inka oli Inka ja Riepustahan ei Inkaa tule tekemälläkään. Riepusta tulee maailman paras Riepu, ja sen kanssa aion seikkailla NOME-poluilla (toivottavasti) vielä pitkään. Täytynee hoitaa Riepun kanssa se homma loppuun, joka Inkan kanssa jäi kesken.

Niin, ja onhan meillä toki vielä myös Pinsku. Pinja on vanhentunut tosi nopeasti viimeisen kolmen kuukauden aikana. Liekö Inkan kuolema vaikuttanut vanhukseen. Pinja köpöttelee menossa mukana sen minkä jaksaa. Kaikista parhaiten Pinja viihtyy mummin ja papan luona maalla. Siellä Pinskulainen on kuin pennut konsanaan. Vauhtia löytyy ihan eri tavalla kuin täällä taajamassa ollessa. Mutta tosiasia on se, että olen alkanut tekemään jonkinlaista luopumista Pinjasta, ts. tiedostan, että yhteistä aikaa ei välttämättä ole enää hirveästi jäljellä, varsinkin nyt, kun tuo vanheneminen tapahtuu niin vauhdilla. Nyt mennään Pinjan kanssa päivä kerrallaan ja iloitaan näistä yhteisistä hetkistä (vaikka se vanhus osaa välillä olla NIIIIIIN raivostuttava ;)).

Että tämmöstä meillä. Katsotaampa lauantain jälkeen, onko Riepussa havaittavissa vielä sitä tulta ja tappuraa, vai nouseeko savu vain meikäläisen korvista ;) Peukuttaa saa :)

Lopuksi vielä kuvatärskäys meijän koirulaisista:

Riepun kanssa WT-kokeessa 1.5.2013





Kesäinen Riepu

Katos, saahan siitä Riepustakin nätin, kun osaa
oikeasta kuvakulmasta ottaa kuvan ;)
Väsähtänyt pikkukoira nukkuu risu kainalossa.

Kesäinen Pinja 

Pinja kaivaa monttua. Liekö Kiinaan menossa.
 
Pinsku se vaan osaa yhä poseerata.