tiistai 12. maaliskuuta 2013

Ilman Inkaa...

Reilu viikko on nyt mennyt ilman Inkaa. Jotakin tästä laumasta nyt puuttuu. Kerron teille nyt Inkan viimeisistä päivistä. Kai tämä on osa surutyötä. 

Inkan viimeinen viikonloppu meni itkiessä ja valokuvia ja videoita ottaen. Koko ajan päällä oli surun lisäksi ahdistus siitä tulevasta rankasta päätöksestä. Inka vaikutti jo viikonloppuna väsyneeltä, mutta en halunnut ajatella sen vielä olevan se lopullinen loppu. Ajattelin, että ehkäpä Inka on vain kovin väsynyt Oulun reissusta. En millään voinut hyväksyä, että minun reipas lenkki- ja treenikaveri yhtäkkiä olisikin todella sairas. Mutta väsynyt se oli. Todella väsynyt. Ulkona touhuilujen jälkeen piti vain nukkua, nukkua ja nukkua. Ja voi kuinka se hengittäminen oli vaikeaa...

Inka ja Riepu. Vielä vierekkäin.


















Minua pelotti koko ajan, että Inkan tila romahtaa yhtäkkiä. Valvoin yöt, kyttäsin koiran vointia ja kuuntelin hengitystä. Inka rupesi juomaan viikonlopun aikana todella paljon. Jokainen vesikupilla käynti ja yskähdys raastoi minua entisestään. En yhä edelleenkään voi ymmärtää miten nopeasti Inkan tila huononi.

Tiesin, että Inkan aika meidän kanssamme on vähissä, mutta en osannut aavistaa, että se viimeinen päivä tulisi niin kovin pian. Maanantaina kun heräsin, Inka ei enää noussut minua vastaan. Häntäkään ei heilunut kun sitä jututin. Silloin tiesin, että nyt on se päivä, jolloin minun pitää olla vahva ja päästää irti. Tunne vahvistui ruokakupilla, kun aina niin reipas syömäri kakoi ruokansa kanssa saaden sen lopulta työllä ja vaivalla syödyksi. Inkan yleisilme oli hauras ja väsynyt. Minun reipas ja vahva Inkaliinani oli hiipumassa pois.

Tämä kuva kertoo paljon... Inka oli yleensä
aina ensimmäisenä ovella odottamassa, että pääsisi ulos.
Viimeisenä päivänään se ei enää jaksanut.




























Antti tuli kotiin maanantaina jo aamupäivällä ja me kävimme vielä viimeisen kerran Inkan kanssa yhdessä lenkillä. Vietimme mahtavan puolituntisen joen jäällä. Siellä sitä on tullut koirien kanssa telmittyä kerran jos toisenkin. Tietysti otimme mukaan myös damin, koska pitihän Inkan saada vielä tehdä juttuja, joita se niin kovasti rakasti. Inka oli lenkillä kovin reipas ja noudotkin sujuivat vauhdilla, mutta jotain oli tapahtunut vain muutaman päivän aikana. Inka pisti joka välissä lenkillä maate, koska se ei jaksanut touhottaa menemään koko aikaa. Huonosta olostaan ja väsymyksestään huolimatta, Inka oli loppuun asti ihana Inkaliina omine inkaliinamaisine juttuineen. Minun kahdenkymmenen pisteen koira.

Viimeinen lähetys.



Viimeinen luovutus.

















En voi millään käsittää, miten nopeasti kaikki sitten lopulta tapahtui... Torstaina vein Inkan lääkäriin ihan vain tarkastettavaksi ja sitten jo seuraavasta maanantaista tulikin yhtäkkiä meidän viimeinen yhteinen päivämme. 





















Iltapäivällä 4.3. Inka nukkui rauhallisesti pois meidän omassa sängyssämme. Itkimme vuolaita kyyneliä Inkan turkkiin, kun elämä pikkuhiljaa hiipui siitä pois.

Tämä ikävä on hirveä. Milloin tämä helpottaa...


Äitin rakas.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2013

Näin tähän tultiin

Viime syksynä ajattelin, että niin se jää Inkasta käyttövalio tulematta. Pelkäsin, että sen jalat eivät kestä ja silmätarkastuksessa löydetyn kaihin ajattelin haittaavan markkeeraamista ja iltalennolla oloa. Huolestuin, jos Inka ei reagoinut heti pilliin... Pian siltä menee kuulo... En ole näistä ääneen kauheasti puhunut, koska typeriä ajatuksia kertakaikkiaan. Mikäpä sille Inkalle nyt tulisi?! Hyväkuntoinen, rautainen työkoira! Olen käytännössä siis innolla odottanut koekauden alkua... Se olisi alkanut vappuna omissa WT-kokeissa ja jatkunut sitten Närpiössä, toivottavasti uimareissun merkeissä. Asiat kuitenkin kääntyivät hieman toiselle tolalle.

Tammikuun loppupuolella kotona istuskellessa huomasin, että Inka hengittää aika raskaasti ja on vähän vaisu. Ruoskin sitten itseäni, että olenpa paska äiti, kun en toista huomioi. Päätin, että nyt pitää touhuilla Inkan kanssa ja vaikka vähän paiskella damia tuossa pihalla Inarin päiväunien aikana. 

Jotkut treenitkin on tässä talven aikana tullut heitettyä. Ajattelin, että onpas Inkan kunto mennyt tässä minun äitiysloman aikana. Innolla se juoksi damille, mutta palautusvauhti ei ollut ollenkaan inkamaista. Viikko sitten viikonloppuna Lotan kanssa treenatessa pistimme sen oikein yhdessä merkille, mutta puhuimme, että äkkiä sen kyllä kevääksi sitten kuntoon saa, kun kerta pohjat on niin hyvät.

Jostain syystä tällä viikolla minulle tuli asiasta suurempi huoli... Minun oli PAKKO saada Inka lääkärille. Valvoin parina yönä tuntitolkulla ja kuuntelin Inkan hengitystä. Sitten sain torstaiksi ajan eläinlääkärille. 



Eläinlääkäri kuunteli sydäntä pitkään ja hartaasti. Sydänäänet olivat ihan OK, mutta jostain syystä äänet kuuluivat vähän vaimeasti. Hengitys vaikutti työläältä. Sais ohjeen hakeutua pikaisesti röntgenikuviin. Eläinlääkäri epäili, että kyseessä on kasvain tai nestettä sydänpussissa. Epäilyt eivät kuulostaneet hyvältä. Illalla huomasin myös, että Inkan silmät ovat tosi punaiset... Huolestuin entisestään.

Seuraavana päivänä epäilyt vahvistettiin ja vieläpä pahimmalla mahdollisella tavalla. Inkan sydämen ympärillä oli todella suuri kasvain. Niin. Mitäpä siihen lisäämään. Kasvain ahdistaa henkitorvea ja keuhkoja, jolloin hengittäminen on vaikeaa. Syöpä etenee todella nopeasti ja yhteistä aikaa ei enää ole paljoa. 

Alla on rtg-kuva Inkan rintakehästä. Yritin havainnollistaa karkeasti tilannetta. Eipä ihme, jos vähän hengitystä ahdistaa :(



Koko tänä aikana ainut merkki on ollut se raskas hengitys, eikä sekään ole huolestuttanut vasta kuin viime päivinä. Inka on lenkkeillyt reippaasti, syönyt hyvällä ruokahalulla, paininut Riepun kanssa, telminyt lumihangessa, hakenut dameja, noolannut suurella innolla jne. Mikään ei siis ole viitannut, että kaikki on aivan päin helvettiä!

Minä en tahdo tätä pystyä hyväksymään. Minä en vain vielä olisi kertakaikkiaan valmis Inkasta luopumaan.. Mutta nyt on vain pakko se tehdä. Tämä on VÄÄRIN!

Minä en voi käsittää, että jonkun noin ihanan olennon sisällä on jokin niin suuri paha...

Ja eihän tästä itkusta tule loppua :(

Aiomme nyt viettää Inkan kanssa laatuaikaa, kun se vielä voi kuitenkin aika hyvin. Olemme käyneet köpöttelylenkillä ja saipa Inka vähän noutaa damiakin. Päivä kerrallaan mennään ja katsotaan tilanteen etenemistä. Kärsimystä emme aio Inkalle tuottaa. Raskas päätös on siis tehtävä mitä luultavammin aika pian. Siihen saakka mennään täysillä ja RAKKAUDELLA!