Ilman Inkaa...

Reilu viikko on nyt mennyt ilman Inkaa. Jotakin tästä laumasta nyt puuttuu. Kerron teille nyt Inkan viimeisistä päivistä. Kai tämä on osa surutyötä. 

Inkan viimeinen viikonloppu meni itkiessä ja valokuvia ja videoita ottaen. Koko ajan päällä oli surun lisäksi ahdistus siitä tulevasta rankasta päätöksestä. Inka vaikutti jo viikonloppuna väsyneeltä, mutta en halunnut ajatella sen vielä olevan se lopullinen loppu. Ajattelin, että ehkäpä Inka on vain kovin väsynyt Oulun reissusta. En millään voinut hyväksyä, että minun reipas lenkki- ja treenikaveri yhtäkkiä olisikin todella sairas. Mutta väsynyt se oli. Todella väsynyt. Ulkona touhuilujen jälkeen piti vain nukkua, nukkua ja nukkua. Ja voi kuinka se hengittäminen oli vaikeaa...

Inka ja Riepu. Vielä vierekkäin.

Minua pelotti koko ajan, että Inkan tila romahtaa yhtäkkiä. Valvoin yöt, kyttäsin koiran vointia ja kuuntelin hengitystä. Inka rupesi juomaan viikonlopun aikana todella paljon. Jokainen vesikupilla käynti ja yskähdys raastoi minua entisestään. En yhä edelleenkään voi ymmärtää miten nopeasti Inkan tila huononi.

Tiesin, että Inkan aika meidän kanssamme on vähissä, mutta en osannut aavistaa, että se viimeinen päivä tulisi niin kovin pian. Maanantaina kun heräsin, Inka ei enää noussut minua vastaan. Häntäkään ei heilunut kun sitä jututin. Silloin tiesin, että nyt on se päivä, jolloin minun pitää olla vahva ja päästää irti. Tunne vahvistui ruokakupilla, kun aina niin reipas syömäri kakoi ruokansa kanssa saaden sen lopulta työllä ja vaivalla syödyksi. Inkan yleisilme oli hauras ja väsynyt. Minun reipas ja vahva Inkaliinani oli hiipumassa pois.

Tämä kuva kertoo paljon... Inka oli yleensä
aina ensimmäisenä ovella odottamassa, että pääsisi ulos.
Viimeisenä päivänään se ei enää jaksanut.

Antti tuli kotiin maanantaina jo aamupäivällä ja me kävimme vielä viimeisen kerran Inkan kanssa yhdessä lenkillä. Vietimme mahtavan puolituntisen joen jäällä. Siellä sitä on tullut koirien kanssa telmittyä kerran jos toisenkin. Tietysti otimme mukaan myös damin, koska pitihän Inkan saada vielä tehdä juttuja, joita se niin kovasti rakasti. Inka oli lenkillä kovin reipas ja noudotkin sujuivat vauhdilla, mutta jotain oli tapahtunut vain muutaman päivän aikana. Inka pisti joka välissä lenkillä maate, koska se ei jaksanut touhottaa menemään koko aikaa. Huonosta olostaan ja väsymyksestään huolimatta, Inka oli loppuun asti ihana Inkaliina omine inkaliinamaisine juttuineen. Minun kahdenkymmenen pisteen koira.

Viimeinen lähetys.

Viimeinen luovutus.

En voi millään käsittää, miten nopeasti kaikki sitten lopulta tapahtui... Torstaina vein Inkan lääkäriin ihan vain tarkastettavaksi ja sitten jo seuraavasta maanantaista tulikin yhtäkkiä meidän viimeinen yhteinen päivämme. 

Iltapäivällä 4.3. Inka nukkui rauhallisesti pois meidän omassa sängyssämme. Itkimme vuolaita kyyneliä Inkan turkkiin, kun elämä pikkuhiljaa hiipui siitä pois.

Tämä ikävä on hirveä. Milloin tämä helpottaa...

Äitin rakas.